Seuraava teksti on ote suomalaisen toimittajan ja kuuluisan valokuvaajan I.K. Inhan teoksesta KreikkaI (Helsinki 1899), joka ilmestyi sarjassa Maantieteellisiä kuvaelmia Kansanvalistus-seuran kustantamana. Inha oli Kreikassa keväällä 1897 Uuden Suomettaren lähettämänä Kreikan ja Turkin sodan kirjeenvaihtajana. Matkaseuranaan Inhalla on todennäköisesti seuraavassa tarinassa olleet suomalaiset lääkärit Richard Faltin, Hjalmar von Bonsdorff ja Birger Pentzin, sekä sairaanhoitajat Gertrud Brunou ja Anna Falcken.
Pyhäpäivä Eleusiissä
Olimme huolissamme säästä, mutta Attikan taivaan alla kevätaikaan se näyttää olevan suotta. Aamulla oli tosin satanut, ja häikäisevä valkoinen pöly, joka Atheenan kadut peittää, oli muuttunut valkoiseksi liisteriksi, antaen kiirettä työtä saappaankiillottajille, joita Perustuslain torin yläsyrjä oli täynnä; mutta sade taukosi väleen, ja päivä asettui miellyttäväksi, lempeäksi kevätsääksi, jota ohut pilvivaippa esti liiaksi lämpiämästä.
Hotellimme eteen ajoivat kahdet neljän istuttavat landau-vaunut, jommoisia Atheenan issikat käyttävät. Kun ajurien kanssa, joilla on silinterihatut, kiiltävät napit ja ranskalaiset nimikortit, oli tehty ”symfonia”, s.o. sopimus ikäväin jälkirettelöiden välttämiseksi, kun hotellista oli kannettu suuri ja hyvin lajiteltu eväskori, Solonilta & Pojilta saatu oivalliset ruokaviinit melkein vain pullojen hinnalla, niin ajaa karahutettiin matkaan täyttä ravia pitkin Atheenan katuja.
Metiset tuoksut täyttivät ilman, Akropolis ylevine muistomerkkeineen katseli alas puoleemme, meitä oli kuusi suomalaista yhdessä, – tietysti mieliala oli kevyt ja hilpeä. Kotoisessa seurassa on kahta hauskempi katsella ja muistella. Ainoa asia, joka ehkä mielialaamme häiritsi, oli hevosten kehnous. Hallitus oli vienyt kaikki paremmat hevoset sotaan, ja Atheenan ajureille oli jäänyt kaakkeja, jotka tuskin pystyssä pysyivät.
Vaunumme vierivät yhä mataloituvain talojen välitse Kerameikon muinaiseen kaupunginosaan, joka nyt on aivan Atheenan laidassa, ja jossa mullan peitosta on kaivettu esiin viehättävä sarja vanhoja hautapatsaita veistoksineen, sekä poikkesivat siellä Pyhälle tielle, joka vie Eleusiihin ja Thebaan. Nimensä ”Pyhä tie” on tämä maantie säilyttänyt Atheenan mahtavuuden ajoilta, jolloin suuret uskonnolliset saatot sitä pitkin vaelsivat Eleusiin kuuluisaan mysteeritemppeliin monipäiväisiin hartauden harjoituksiin. Nykyinen tie kulkee enimmäkseen tuon muinaisen Pyhän tien pohjaa, ja ainakin samoja paikkoja, missä se jokin verran siitä poikkee.
Atheenan ja Aigaleon vuoren välisellä lakeudella ajamme läpi laajan, vanhan oliivimetsän ja kuljemme kolmessa kohden Kefisso nimisen joen poikki, jonka vesi kuitenkin on niin tarkkaan täytetty oliivimetsän kastelemiseksi, ettei siltain alatse juokse paljon mitään. Öljypuiden tyven ympärille rakennetaan pieniä multavalleja, ja näitten sisäpuolelle johdetaan vettä, joka saa jäädä siihen vähitellen maahan imeytymään. Tässä oliivimetsässä on ajurien vakuutuksen mukaan satain, jopa tuhansien vuosien ikäisiä puita. Kefisson erään sillan luona oli atheenalaisten tapana kokoontua vastaanottamaan Eleusiistä saapuvaa pyhiinvaeltajasaattoa, tervehtien sitä kaikenlaisella pilkalla ja kompasanoilla, joihin pyhiinvaeltajat parhaan kykynsä mukaan koettivat keksiä vastauksia.
Pyhän tien sivusta oli ennen vanhaan täynnä hautoja, alttareita ja kappeleita, joiden paikkoja vielä tuntuu maassa. Nyt se on autiota, mutta näköalat kiinnittävät sitä enemmän mieltä.
Jätettyään taakse oliivimetsät ja huonosti hoidetut, karut vainiot tie vähitellen alkaa kohota Dafnin laaksoa kohti, joka katkaisee Aigaleon vuoren. Sen molemmin puolin ei ole muuta kuin ruskeaa maata ja kehnoa yrttiä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Ei pensaita, ei puita, ei asumuksia. Semmoistako todella on tuo kuuluisa Attika? Sen mukaan kuin nousemme katoo Parnes esivuorten taakse, mutta Penteliko näkyy ruskean lakeuden takaa keveänä, sinisenä kaikessa kauneudessaan. Vasemmalla puolella taas näemme Piraion, josta kohoo tehtaan savupiippuja – Kreikassa outo näky – ynnä Faleronin, meren, Salamiin ja Aiginan piirteet. Mutta taaksepäin näköala on mieltäkiinnittävin. Siellä näkyy Atheena muistomerkkeineen ja tuttuinen kukkuloineen, taustana Hymetton tumma, mahtava seinä. […]
Atheena on kasvanut, laajennut suurenmoisesti, ja siihen on kohonnut palatseja ja komeita julkisia rakennuksia. Ja Akropoliilta ovat tykit saaneet väistyä, ja kaikki myöhäisempäin aikain muuraukset on visusti korjattu pois.  Pieni kuva, joka tämän luvun alkua koristaa, antaa vaikka vaillinaisen käsityksen tuosta näköalasta, – temppeli ja kasvikoristukset ovat taiteilijan omia asetuksia. Tarkkaan katsoen siinä näkyy Akropoliilla vielä korkea tornin tapainen muurinpatsas, jäännös entisestä linnasta, joksi Propyleet oli muutettu. Tämäkin viimeinen jäännös uudempain aikain rakennuksista on kuitenkin sen jälkeen kuin kuva on piirretty, revitty pois. Kuvan keskialassa näkyy juuri oliivimetsä, josta ylempänä puhuimme.
Pitkänlaisen mäennousun jälkeen näköalat sulkeutuvat, ja tie kiertelee Dafnin solaan, jota molemmin puolin reunustavat keskinkertaisen korkeat mäet. Sola itsessään ei ole kovin korkealla lakeuden pinnasta. Kohta alkaa sitten keveä mäenlasku, jota kestää monta virstaa. Keskellä solaa kuitenkin pysähdytään syöttämään noin puolentoista peninkulman päässä Atheenasta. Sen vieressä on jonkinlainen majatalo, josta saa kahvia, viiniä ja hedelmiä, sekä kauppapuoti. Mäkilöillä molemmin puolin on kauniit, vihannat metsät Aleppo-mäntyjä. Kirkas lähde juoksuttaa vettä hevosten ja ihmisten juoda.  Vähän kauempana on tien vieressä Dafnin autio luostari, jota hevosten syödessä kävimme katsomassa. Se on rakennettu entisen Apollonille pyhitetyn temppelin paikalle, ja pilarinkappaleita on muurattu luostarin seiniin. Luostari on rakennettu keskiaikana frankkilaisten lääninherrain toimesta. Sen seinä ja laki on koristettu kallisarvoisilla bysanttilaisilla mosaiikeilla, jotka hoidon puutteessa kuitenkin vähitellen ovat rapistuneet ja nyt varisevat alas, minkä ennättävät.
Dafnin solasta tie alenee Eleusiin lakeutta kohti. Eleusiin lahden sininen pinta alkaa välkkyä aukenevain vaarain välistä. Solan kapeimmalla kohdalla tarkastamme Afroditen entisen temppelin pohjaa. Rakennuksesta ei ole jäljellä kuin vähän seinäin perustuksia, ynnä maanalaiset laajat vesisäiliöt, joita oli temppelin alla, ja joihin useista aukoista saattoi katsella. Vettä niissä enää oli vaan nimeksi; teräväkuonoisesta ja piiskahäntäisestä kyykäärmeestä päättäen, joka eräässä aukossa makasi kehässä suuren sammakon ympärillä, lumoten sitä tuijottavalla katseellaan, ovat ne jääneet matelijain ylivaltaan. Kalliosta temppelin vieressä näkyy vielä koko joukko mataloita koloja; niihin Afroditea rukoilevain tapana oli asettaa uhrit, joita he kantoivat kauneuden jumalattarelle.
Paljaitten, ruskeain, ylen toivottomain kivikukkulain välitse tie alenee Eleusiin lahtea kohti jyrkempään, kuin se oli noussut. Lahden takaa alkaa näkyä Lessiinan kylä, joka on vanhan Eleusiin paikalla.
[…] Vaikka Eleusiin rauniot ovat sekavat ja maan tasalle sortuneet, niin antaa niiden laajuus kuitenkin käsitystä niistä suurenmoisista rakennuksista, joita tällä paikalla muinoin seisoi, sekä mysteerien suuresta merkityksestä.
[…] Kuunneltuamme pitkät esitelmät, joita itseään tyrkyttelevä opas piti raunioilla ja museossa, istuimme ruokapöydän ääreen, jolle ajurimme sillä välin olivat eväskopasta kattaneet herkullisen aterian. Se oli arvollinen uhri Demeterille, viljavuuden jumalattarelle, kotletteineen, kananpaistineen, torttuineen ja hedelmineen, ja on myönnettävä, että se Parneen rinteellä kypsyneen punaviinin kanssa suuressa määrin lisäsi vaikutuksiemme sopusointuisuutta. Pöytä oli katettu taivasalle, keskelle katua. En kuitenkaan voi sanoa, että meitä uteliaat olisivat liiaksi häirinneet. — Eleusiin nykyiset asukkaat ovat albaaneja, jotka jo ovat vuosisatasen asuneet noin lähellä Atheenaa, mutta vielä puhuvat omaa kieltään. Puku on sama kuin kreikkalaisilla, eikä heitä muutoinkaan ulkonäkö tavallisista helleeneistä erota.
Ennen lähtöämme kävelimme alas meren rantaan, jossa ikivanhaa kivilaituria vastaan hiljainen maininki loiski. Eleusiin lahden suun salpaa Salamiin saari, joka on poikittain sen edessä ja jättää ainoastaan kaksi kapeaa salmea kummankin päänsä ja mantereen välille. Näimme siis vastapäätä koko Salamiin maan. Tällä selällä tapahtui tuo kuuluisa meritappelu, joka Kreikan pelasti. Kahdelle suurelle laivastolle se oli ahdas liikunta-ala, juuri niin suuri, että kreikkalaiset edullisesti saattoivat käyttää koko sotavoimaansa, mutta persiläiset vain pientä osaa omastaan. Kun katselen veden kirkasta, hymyilevää pintaa, joka hohtaa taivaansinisenä ja smaragdinviheriänä, niin tuntuu siltä, kun se ei voisi helmassaan kätkeä hirmujen muistoja.
Hauskoissa mietteissä ja tutkimuksissa olimme viettäneet päivämme, kuuluisia seutuja olimme katselleet ja tyytyväisinä läksimme paluumatkalle. Vaikk’eivät Salamiin maisemissa mitkään ulkonaiset merkit johda mieltä tuohon etäiseen menneisyyteen, niin tieto siitä, että niissä on suuria tapahtunut, vaikuttaa omituisen elähyttävästi. Palaat ylentyneellä mielellä, niinkuin isänmaallisesta juhlasta.
Ja ilta oli meille vielä säilyttänyt odottamattoman loppuvaikutuksen. Kun saavuimme siihen kohtaan Dafnin solasta, josta avautuu näköala yli Atheenan aukeaman, niin oli taivaanrannalla pilvikansi kohonnut raolle, ja ehtooaurinko kultasi Minervan kaupungin palatsineen, temppelineen.