Kameran takana Milka Alanen – tarkennuspiste Kreikan nykyhetkessä

Milka Alasen “ΕΣΩ ΤΟΠΙΑ” -valokuvanäyttely kuvaa ihmisiä Kreikan kriisin keskellä. Näyttely oli esillä Suomen Ateenan-instituutissa 2.-7.12. Kesällä 2015 se nähtiin otsikolla “To vlémma tis krísis” (“Kriisin katse”) Tinoksen saarella, joka on Alasen toinen koti osan vuodesta. Tapasin valokuvaajan huhtikuussa Helsingissä, jolloin siellä Epikrisi-nimellä toteutettu näyttely herätti huomiota suomalaisessa mediassa. Näyttely antoi konkreettiset kasvot Kreikassa toteutetulle talouspolitiikalle ja toi yleiseen keskusteluun tarpeellista näkökulmaa, miten leikkauksien ja velkojen noidankehä on vaikuttanut ihmisten arkeen.Tapaamisessa Milka Alasen kanssa puhuimme ihmisistä, valokuvista, kuvaamisesta sekä elämästä Kreikassa ja Suomessa.


Kuvaajan tie Kreikkaan

Valokuva on Alasen intohimo ja ammatti. Lukion jälkeen hän opiskeli Hollolan käsi- ja taideteollisusoppilaitoksen piirtäjälinjalla, jossa hänellä sattui olemaan erinomainen valokuvauksen opettaja. Valokuvaus alkoikin tuntua omalta ilmaisumuodolta. Alanen pääsi opiskelemaan valokuvausta Lahden Muotoiluinstituuttiin, ja sieltä hän valmistui valokuvaajaksi vuonna 1997. Opinnot ovat vieneet Alasen välillä myös Ruotsiin, Fotohögskolaniin. Parhaillaan hän opiskelee Aalto-yliopistossa tähtäimenään kuvataiteen ja valokuvauksen opettajan pätevyys. Alanen on toiminut lehtikuvaajana, jonka aihepiirit liikkuvat ihmisistä sisustukseen ja ruokiin, ja tehnyt välillä myös opetustyötä. Valokuviaan hän on esitellyt näyttelyissä, ja niitä on julkaistu myös kirjan muodossa.


Alasen töissä dokumentaarisuus on vahvasti läsnä. Kahden toimittajan tyttärenä Alanen kasvoi tapahtumien ja ilmiöiden dokumentoinnin maailmaan. Opintojen painopisteen muuttuminen piirtämisestä valokuvaukseen onkin tässä valossa luonteva siirtymä. “Dokumentaarisessa valokuvauksessa journalismi yhdistyy taiteeseen”, kiteyttää Alanen.

Dokumentaarinen kuvaus johdatti Alasen myös ensimmäistä kertaa Kreikkaan vuonna 1999. Tuolloin hän oli Helsingin Sanomissa kesätöissä lehtikuvaajana, ja toimittaja Esa Keron kanssa he päättivät lähteä ulkomaille tekemään kirjan. Matka suuntautui lopulta sattumalta Tinoksen saarelle, jossa kaksikko tutustui Alasen tulevaan mieheen. Tämä kolmikko reissasi yhdessä useamman viikon ajan Tinoksella, Alasen kamera vahvasti kuvassa mukana. Reissusta syntyi myös tavoittenna ollut kirja, “Kuolema Kreikassa” (2004). Tinoksella on nyt Alasen toinen koti, jossa hän miehensä Pavlosin ja kahden tyttärensä kanssa asuu osan vuodesta. Osan vuodesta perhe asuu Helsingissä.

Kriisi, ihminen ja katse

Näyttely kuvaa ihmisiä Kreikan kriisin keskellä. Itse näin kuvat ensimmäisen kerran Helsingin Laterna Magicassa (http://www.laterna.net/laterna/press.php?ID=alanenm), jossa kuvat sulautuivat rosoiseen näyttelytilaan saumattomasti. Toistamiseen katsoin kuvat Postitalossa kameraliike Rajalan tiloissa. Siellä ne hukkuivat helposti kaupan sekaan, mutta kun niitä osasi etsiä, ne toimivat pysäyttävänä kontrastina kiihtyvälle teknisen ja taloudellisen kasvun ihanteelle. Tähän kohtaan sopii mainita Alasen toteamus, ettei hän ole niinkään innostunut valokuvauksen teknisestä kehityksestä – sisältö on keskeinen. Paraskaan markkinoilla oleva kamera ei takaa hyvää lopputulosta. Alaselle tunnelma ja sen taltiointi on olennaista. Tunnelma syntyy vaikkapa kontaktista kuvattavan kanssa, valosta, kompositiosta ja kuvakulmasta. Tekniikan hallitseminen mahdollistaa halutun lopputuloksen mekaanisen toteuttamisen. Valokuvauksen ihanuus on hetken ja sattuman läsnäolo, toteaa Alanen.


Euroopan Unionin itärajojen yhteiskunnat, ihmisten arki ja elämä Kreikassa ja Suomessa, valottuvat Alaselle omakohtaisella kokemuksella. Vaikka Suomessa puhe talouskriisistä on arkipäivää, köyhyys ei leikkaa samalla tavoin läpi koko kansan kuin Kreikassa. Siksi myös köyhyys kuva-aiheena on konkreettisesti läsnä Kreikassa hyvin eri tavoin kuin Suomessa.

Näyttelyyn koostetun kokonaisuuden muodostumisesta Alanen toteaa yksinkertaisesti, että on tärkeä dokumentoida Kreikan tapahtumia siellä elävien ihmisten kautta. Alanen haluaa taustoittaa nykytilannetta ja kertoa siitä meille pohjoismaiseen hyvinvointiin tottuneille ihmisille.

Yhteiskunta on suurissa ongelmissa, kun vallan, politiikan ja talouden rakenteet eivät ole tarpeeksi läpinäkyviä, kun valtaeliittiin ei luoteta ja harmaa talous saa porskuttaa omalla painollaan. Tämä ei lopulta ole mitenkään kaukana meistä Pohjoismaiseen hyvinvointiin ja demokratian toimivuuteen tuudittautuneista ihmisistä, vaikka toki Kreikan kriisin mitta-asteikko on toinen.

Peruskoulutuksen tai terveydenhuollon massiivisien leikkausten vaikutukset näkyvät osin tietysti jo leikkaushetkellä, mutta kumuloituvat vuosien saatossa. Mikä määrä toivonsa, tulevaisuutensa, työnsä ja terveytensä menettäneitä lapsia ja aikuisia tarvitaan, että yhteiskunta suistuu syöksykierteeseen?  Keskustelut ja toimet harmaan talouden kitkemiseksi ja sosiaaliturvan kehittämiseksi ovat tärkeitä, jotta Kreikka ottaisi askeleen kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Tasavertaisuuden, hyvän elämän ja toivon teemoja on tärkeä miettiä – myös meillä Suomessa, jossa juuri astutaan mittavien leikkausten tielle.


Valokuva, tarina ja kokonainen elämä

Alasen valokuvien myötä on luonteva pohtia sekä katsojan että valokuvattavan katsetta. Valokuvien yksilöt katsovat suoraan eteen – myös silloin kun heidät on kuvattu sivusta päin tai jopa silloin, kun he pitävät silmiään kiinni. Heidän katseensa pakottaa kuvien katsojan osalliseksi tilaan, tilanteeseen, yhteiskuntaan – halusipa sitä tai ei.

Argiró, yli 80-vuotias Smyrnan pakolaisten jälkeläinen, on kuvattu valkoista rapattua seinää vasten. Hänen valkoiset hiuksensa, suora katse ja sylintäydellinen ruokajonosta saatua leipää pysäyttävät minut ihmisen aikaansaaman katstrofien jatkumon äärelle. Smyrnan verilöyly v. 1922 ja siitä selvinneiden ihmisten pakolaisuus uudessa oudossa “kotimaassaan” Kreikassa on läsnä kreikkalaisessa mentaliteetissa. Jos Suomessa puhutaan evakoista ja evakkouden traumasta seuraaviin sukupolviin, Kreikassa Smyrnan katastrofi on vähintään samanlainen käsite, totista totta lähes sata vuotta tapahtumien jälkeen. Tätä historian lastia Argiró kantaa, 80-vuotiaana, leipäjonossa. Elämän ja ihmiskohtaloiden sattumanvaraisuus iskee lujaa.

Kysyn Alaselta, kertooko kuva enemmän kuin tuhat sanaa. “Kyllä ja ei”, hän toteaa. “Kuva kertoo eri kielellä. Kuvassa voi tiivistyä nuo tuhat sanaa. Mutta taitava sanankäyttäjä voi ilmaista asiat hyvin tiiviisti.” Yksi tällainen sanankäyttäjä Alasen lähipiirissä on juuri Esa Kero. Kuvan ja sanan toisiaan täydentävä ilmaisu näkyykin konkreettisesti tämän kaksikon yllä mainitussa teoksessa, joka kertoo ihmisten tarinoita kuoleman läheisyydessä. Myös tässä näyttelyssä teksti kuuluu kuviin: jokaisen kuvatun kohdalla on nimi ja tausta sekä kuvauspäivämäärä. Kuvat ovat yksilöiviä, ihmisillä on konteksti.

Kuvan vahvuus tarinankerronnassa piilee pitkälti sen monitulkintaisuudessa.  Kuvallinen ärsyke voi johdattaa katsojan vaikkapa omiin kokemuksiin ja muistikuviin yllättäviäkin polkuja pitkin, ja jokainen katsoja voi tulkita yhtä ja samaa kuvaa omista lähtökohdistaan hyvinkin eri tavoin ja lopputuloksin. Itselleni tuli kovin lähelle Ramona, pieni tyttö, joka poseeraa tuolilla rennosti istuen – valuen, niin kuin lapsilla on joskus tapana. Ramona katsoo suoraan kameraan ihan tavallisesti, ei yritä mitään, kädet rennosti edessään roikkuen. Hänellä on samanlainen ketjuvaateliikeen mekko kuin omalla 4-vuotiaalla tyttärelläni. Ramona on saman ikäisenä oppinut sanan krísi, kertoo kuvateksti. Oman tyttäreni varsin monipuoliseen ja rönsyilevään sanavarastoon kriisi ei vielä kuulu.


Kuvassa voi olla kokonainen elämä. Morsiuspuvussaan kuvattu Hrísa katsoo alta kulmain. Kasvot ovat morsiushunnun takana. Häät ovat yleensä rakkauden ja ilon juhla, mutta Hrísa ei poseeraa tyypillisen morsiamen tavoin. Hän ei hymyile, ei esittele kiiltävää sormusta tai prinsessamekkoaan. En saa hänen ilmettään tulkittua. Se on epäluuloinen ja kova, mutta jollain tapaa tyttömäinen. Tulevaisuuteen ei ainakaan katsota sadunomaisesti. Aika karua on meno. Alanen halusi löytää kuvaan morsiamen, mutta päätyi kuvaamaan ennestään tuntemattoman, tinoslaisen häävalokuvaajan Hrísan, joka kertoi menneensä jonkun aikaa sitten naimisiin, ja jonka valokuvaamo taisteli kriisin myötä pienentyneiden tulojen kanssa. Idea hääkuvaajasta omassa morsiuspuvussaan syntyi. Myöhemmin Hrísa kertoi, että oli mennyt naimisiin jo pari kesää sitten, mutta Alanen halusi silti kuvata juuri hänet. Kuvauspäivänä Hrisa oli sai tietää, että on raskaana ja tämä ehkä selittää hänen sisäänpäin kääntyneen katseensa. Siihen on tiivistynyt kokonainen elämä, sukujen, perheiden ja sukupolvien jatkumo. Tämä kuva on poikkeuksellinen Alasen näyttelyn kokonaisuudessa siinä, että se on eräällä tavalla lavastettu. Silti se kertoo morsiamen tarinaa viiltävällä tarkkuudella. Kuva on myös yksi Alasen omista suosikeista.

Ihminen ennen kaikkea

Toinen esimerkki kuvaajan suosikeista on ERT:in mielenosoituksessa kuvattu Vasílis. Kamera vangitsee kohteensa, tupakkaa polttavan miehen, joka kuuntelee surullisena ERT:stä irtisanotun sinfoniaorkesterin konserttia. Kansallisen TV- ja radiokanavan sulkemista vastustavat mielenosoittajat sumenevat taustalla massaksi. Toinen massatapahtuman liittyvä kuva on äärioikeistolaisen, avoimesti väkivaltaisen Hrisí avgí eli Kultainen aamunkoitto -puolueen kokoontumisesta. Alanen halusi kertoa Kreikan tilanteesta, ja sisällyttää kuvasarjaansa pienen kuvan, joka kertoo väkivaltaisen ja pelolla kiihkotunnelmaa luovan puolueen ihmisistä.


Tavallisesti Alanen valitsee kuvattavan kohteen sattumanvaraisesti. Hrisí avgín tapauksessa hänen piti kuitenkin saada kuvauslupa puolueen tiedottajalta. Hän olisi halunnut kuvata jotain puolueen poliitikkoa  tämän omassa kodissaan, esimerkiksi raskaana olevaa naisjäsentä, mutta lupa heltisi vain puolueen julkiseen kokoontumiseen. Kuvaustilanne oli ahdistava. Alasen jokaista liikettä ja kameran suuntaa vahdittiin taukoamatta, ja tunnelman ja tilanteen taltiointi halutulla tavalla oli mahdotonta. Kameralle tallentuivat lopulta Stávros ja Arhontúla, kaksi nuorta rakastavaista. Alaselle itselleen kuvaustilanne ja pariskunta herätti ristiriitaisia ajatuksia, miten näitä avoimesti väkivaltaan kiihottavan puoleen kahta nuorta voi tulkita ja halusiko Alanen edes kuvata heitä näyttelyyn. Tinoksella kesällä 2015 pidetystä näyttelystä Alanen jätti pariskunnan kuvan pois. Alanen ei halunnut kenenkään tulkitsevan, että hän kannattaisi kyseistä puoluetta. Tarkoituksena oli ollut luoda kriittinen ja paljastava katse. Kuva tuntui kuitenkin ylimääräiseltä, kuin se olisi kuulunut eri sarjaan.

Alanen kuvaa maailmaa ihmisten kautta. Hän on kiinnostunut ihmiskohtaloista, ja tämä kiinnostus mahdollistaa myös osaltaan sen, että hänen on yleensä helppo lähestyä kuvauskohteekseen tarttuneita ihmisiä. Herkkyyttä kuitenkin tarvitaan: millä tavoin ihmistä kannattaa lähestyä. Alanen oli kiinnittänyt huomionsa penkillä nukkuvan vanhan naisen, Kalomíran, kauniisiin kasvoihin ja kuvasi häntä hetken. Alueella liikkuva vartija kertoi Kalomíran ja tämän pojan Níkoksen tarinaa ja samalla varoitteli, että Kalomíra voi herättyään olla vihainen. Alanen lähestyi herännyttä Kalomíraa jutellen, tarjosi aamiaista ja vasta sitten kertoi olevansa valokuvaaja ja kysyi saisiko kuvata Kalomíraa kuvasarjaansa. Kalomíran katse ja hänen tarinansa taltioituivat Alasen kameralle.


Nimet, kuvat, ihmiset ja tarinat tulevat katsojan eteen peräjälkeen. Romanityttö Theodóra (“Jumalan lahja”) kantaa lemmikkivuohtaan, pariskunta Argiró ja Stélios istuvat kulahtaneessa autossaan, raskaana oleva Eléni kreikkalaisen kesäauringon kovassa valon ja varjon todellisuudessa, pakistanilaiset paperittomat, joista kolmen nimi on Muhammed ja yksi on Giabet, työn perässä koko Kreikan kiertänyt Dimítrios paljaat jalat tuolille ojennettuna, entinen toimittaja María ja valkoinen kyyhkynen lentoon lähdössä. Kriisin kasvot eivät pääty tähän kuvasarjaan. Ehkäpä nämä ja tulevat kuvat vielä muuntautuvat kirjaksikin.


Manna Satama
(teksti muokattu Helikonissa 2/2015 ilmestyneestä artikkelista)


Milka Alasen kuvia ja perustietoa kuvaajasta: http://www.milkaalanen.com/photography
Esimerkiksi näin Alasen näyttelystä on kirjoitettu: “Milka Alanen kuvasi kreikkalaisia, jotta Suomessa tajuttaisiin heidän hätänsä”, otsikoi toimittaja Mari Koppinen näyttelyn tiimoilta kirjoitetun artikkelin (HS17.2.2015), “Karuja kohtaloita, kauniita kuvia – tältä Kreikan ahdinko näyttää” puolestaan Susanna Laari (Me Naiset2.5.2015, http://www.menaiset.fi/node/18346) ja ET-lehden palstalla kehoitettiin katsomaan “… huikeat kuvat: Kasvot Kreikan kriisin takana” (ET 6.2.2015, http://www.etlehti.fi/node/12801). Ks. myös https://www.maailmankuvalehti.fi/2015/2/lyhyet/tuomittu-kreikka.

Ateenassa “ΕΣΩ ΤΟΠΙΑ”  -näyttelyn avajaisissa niinikään käsiteltiin Kreikan yhä syvenevän laman keskellä sinnitteleviä ihmisiä, joiden luottamus yhteiskuntaan on murentunut. Voidaan kuitenkin todeta, että Ihmiset pelostaan huolimatta elävät tavallista arkeaan kaikkine toiveineen ja unelmineen. Näyttely oli esillä Suomen Ateenan-instituutissa 2.-7.12.2015.