Olen oululainen kirjailija ja vietin syyskuussa 2017 viikon Ateenan Koroneos-talossa, Suomen kirjailijaliiton residenssissä. Residenssiviikon aikana kirjoitin kolmatta romaaniani sekä keräsin aineistoa neljättä varten. Vaikka viikko olikin aivan liian lyhyt aika tutustua ihanaan Ateenaan saati sen ympäristöön, ehdin kurkistaa hieman kaupunkia kauemmaksi. Seuraava teksti kertoo matkasta lähitienoolle ja sen lyhennetty versio on julkaistu sanomalehti Kalevassa lokakuussa 2017.

Manner-Kreikassa on pieni kylä nimeltä Sounion. Sinne pääsee rannikkobussilla Ateenasta, matka maksaa seitsemisen euroa ja kestää kaksi tuntia. Paitsi jos matkaseuraksi sattuu kolmekymmentä tanskalaista teini-ikäistä luokkaretkeläistä. Silloin bussi kiertää rantakyliä yhtä kauan kuin Danten helvetissä pirut sieluja käristivät. Mutta perillä odottaa sittenkin Sounion. Sen myyntivaltteihin kuuluvat Poseidonin temppeli, joka on rakennettu, tuhottu ja rakennettu uudestaan useita kertoja vuosien 700 -444 eaa aikana sekä huikaisevat maisemat. Auringonlaskua mainostetaan harvinaisen kauniina.

Linja-auto ajaa tähän Ateenan Rivieran eli turistirannikon kohteista eteläisimpään ja jättää matkalaiset pienen maisemaravintolan eteen. Viimeistään tässä vaiheessa selviää, että paikalla on suosittelijoita. Runoilija lordi Byron teki vuosina 1809–1811 kiertomatkan Euroopassa, kuten nuorilla aatelismiehillä oli tuolloin tapana, ja matkasi myös Kreikassa. Maisemaravintola siteeraa paperisissa tableteissaan herran runoa ja myy jääkylmää olutta lievään ylihintaan, koska turistit.

Turisti on ruma sana. Se sisältää paljon naurettavaa, sen konnotaatiot ovat harvoin positiivisia. Jos turisti on yhdyssanan osana, se ei kuvaa laatua eikä paneutuneisuutta: turistiravintola on syöttölä, turistiranta tiukkaan ahdettu lihan grillaamo.  Nykyihminen ei halua olla vietävissä. Hän on omatoimimatkailija, joka käsinpoimii aidoista kokemuksista itselleen sopivimmat. Toisen vapaan kulkijan silmin hän on kuitenkin samanlainen laumasielu kuin kaikki muutkin.

Ihminen on tömistelevä ja eri ryhmiin identifioituva mullikka, jonka erityisyys on harvoin toisista todella eriytyvää. Me haluamme olla pienen ryhmän osasia, emme yksin. Etsimme vaikkapa musiikin, muodin tai matkustustapojen kautta oman ryhmämme, josta käsin saamme hieman nyrpistellä toisille. Silti haluamme turvallisuuden tunteen, joka tulee siitä, ettemme ole ensimmäisiä tai ainoita. Muuten esimerkiksi siperialaiset vaellusretriitit Vankileirien saariston maisemiin olisivat huippusuosittuja, samoin eteläisen napamantereen omatoimireissut.

Sounionin tulisen polttavalla hiekalla on mahdotonta maata ilman aurinkotuolia. On hienoa, että voi ostaa vesipullon kylmänä siitä ihan rannan vierestä ja käydä siivotuissa vessoissa. Kulkija maksaa mielellään palvelusta ja samalla tarjoaa paikallisille töitä. Ateenan Rivieralla asuu ihan tavallisia kreikkalaisia, joiden on helpompi pitää kauppansa ja ravintolansa pystyssä, kun siellä käy satunnainen matkailijakin.

Miksi sitten turismi on pahasta? Lentomatkailu on epäekologista, sen myönnän. Matkailu voi myös ajaa alkuperäisen väestön vaikkapa luonnonkauniilta alueelta ja tehdä siitä vain kulkijoiden asuttaman hologrammikaupungin, joka ei ole paikallista kulttuuria vaikka sitä heijasteleekin. Ja ihmiset saastuttavat. Mutta turismi, ei matkailu yleensä, on pahasta nimenomaan siksi, että siinä halutaan sitä, mitä muutkin haluavat. Turisti on mielikuvissa keskinkertainen, helppo ja löysä.

Lordi Byron ei ollut ainoa Attikan niemen eteläkärkeä ihastellut; paikka mainitaan jo Odysseiassa. Lisäksi temppelialueen uudelleenrakentaminen aina tuhotöiden jälkeen kertoo selvästi, että sillä on jälki ihmisten mielessä. Järjellä selvitettynä voimme sanoa, että paikka on strategisesti tärkeä, koska siltä on helppo valvoa liikennettä merellä ja maalla. Voisimme myös verrata sitä saamelaisen luonnonuskon seitoihin, pyhiin paikkoihin, joiden merkittävyys ja pysyvyys liittyvät usein rajapintoihin, erityiseen muotoon tai kokoon. Jotain niemenkärjen erityisyydestä kertoo, että paikalla on ollut asutusta jo esihistoriallisena aikana. Ja vaikka 1800-luvulla Byron aikalaisineen oli kulttuurivandaali ja kaiversi nimensä marmoripylvääseen joita ei silloin liiemmin arvostettu, on temppeli silti säilynyt meidän päiviimme saakka.

Koroneos-talon lavuaareissa lukee paradoksinen viesti: Ideal standard. Sen me haluamme. Tahdomme parasta mahdollista ja sen ilman liian suuria yllätyksiä. (Vaikka paras mahdollinen on usein mielikuvituksemme ulottumattomissa, niin kuin Sounionissa kirkkaassa meressä uivat kesyt kalat.) Ideal standard ei silti tee matkalaisesta laiskaa tai huonoa. Järvi ei soutamalla kulu eikä meri katsomalla. Jos se on innoittanut muitakin, aina parempi. Kun kerran haluaa matkustaa, on asiallista lähteä sinne, missä on elähdyttävää ja pyhää. Jotain, mistä voisi todeta: ”Viekää minut Suonionin marmorijyrkänteelle/ missä kukaan muu kuin aallot ja minä/ ei kuule yhteistä muminaamme/ siellä, kuin joutsen, tahdon laulaa ja kuolla.”

 

Katri Rauanjoki