Näkymä Filopappou-kukkulalta. (Kuva: Pete Korhonen.)
Kävelen instituutilta kotiin. On lämmin iltapäivä, linnut laulavat ja aurinko paistaa hiljaisille kaduille. Puhelin piippaa, Suomesta tulee hätääntyneitä viestejä. Kreikassa on yleislakko, ja Syntagmalta lähetetyt uutiskuvat ovat täynnä tulenlieskoja. Meillä vajaan parin kilometrin päässä Syntagmalta on kuitenkin rauhallisempaa kuin tavallisina arkipäivinä, sillä yleislakko on hiljentänyt kadut: ei busseja, ei takseja, monet pienyritykset kiinni. Ilman kadunvarressa kukkivien pomeranssien tuoksuun sekoittuvaa palavien autonrenkaiden hajua ei mellakasta tietäisi mitään.
Aloitin työni instituutin assistenttina vuoden 2011 alussa, mutta sain kuulla valinnasta jo maaliskuussa 2010. Kreikka oli jo tuolloin noussut otsikoihin, ja suomalaisissa tiedotusvälineissä raportoitiin Ateenan kyynelkaasun katkusta. Talous sakkasi ja syöksyi, uutiskuvissa lensivät polttopullot. Ystävät Suomessa puistelivat päätään ja vannottivat olemaan varovainen. Joku kysyi, aionko todella lähteä. Kun muutimme, moni kreikkalainenkin päivitteli, miten ikävään aikaan olimme maahan joutuneet. Suomessa jauhettiin kyllästymiseen saakka samaa joutavanpäiväistä vitsiä siitä, miten minun pitäisi käskeä kreikkalaisia maksamaan veronsa ja velkansa. Lakkopäivät seurasivat toisiaan, ja usein suomalaisissa uutisissa näytettiin mellakkakuvia (vanhemmista tapahtumista) heti aamusta, vaikka todellisuudessa ateenalaiset vielä hörppivät aamukahvejaan kaikessa rauhassa.
Kun Suomen tämänhetkinen Ateenan suurlähettiläs Pauli Mäkelä ennen kautensa virallista alkua vieraili instituutilla kesällä 2014, hän totesi: ”kriisiä emme voi jättää huomiotta, mutta Kreikka on niin paljon muutakin”. Seurattuani suomalaista ja kansainvälistä mediaa ja hämmästeltyäni syyllistävää ja väheksyvää keskustelua olin tästä yksinkertaisesta lausahduksesta varsin ilahtunut. Kriisi on äärimmäisen raadollinen vaihe kreikkalaisessa historiassa, haava joka ei tule umpeutumaan pitkään aikaan. Sen seuraamisesta ja kommentoimisesta tuli osa työnkuvaani, suurlähettiläästä puhumattakaan, mutta Kreikka toden totta on niin paljon muutakin. Myös juuri nyt, kriisin runneltua maata jo vuosia.
Talousvaikeuksista huolimatta Kreikka on antiikintutkijalle suorastaan ihanteellinen asemapaikka. Primäärimateriaali on helposti saavutettavissa, minun tapauksessani siis piirtokirjoitukset, joita Ateenassa pääsee lukemaan esimerkiksi Epigrafisessa museossa, Kansallisessa arkeologisessa museossa, agoralla ja muilla arkeologisilla alueilla. Ateenasta on tietenkin helppo tehdä kenttätyömatkoja myös muualle Kreikkaan ja naapurimaihin.
Ateenassa työskentelevän tutkijan arki on täyttä ja antoisaa. Eri kansainvälisten instituuttien ja arkeologisten koulujen kirjastot takaavat tutkimuskirjallisuuden saatavuuden. Instituutit myös järjestävät mielenkiintoisia luentoja enemmän kuin ehtii käydä kuulemassa, ja niiden henkilökunta harjoittelijoineen, yhdessä kreikkalaisten kollegojen kanssa, muodostaa kansainvälisen verkoston, joka Ateenassa on vilkas, avoin ja helposti lähestyttävä – Ateenassa verkostoituu melkein vahingossa.
Hain assistentuuria, koska kaipasin sellaista työkokemusta, jota omassa tutkijanrauhassa Metsätalon työhuoneella oli mahdoton hankkia. Arki instituutilla ylitti toiveeni moninkertaisesti.
Instituutin toiminta pyörii vahvasti tutkimuksen ympärillä – johtajalla ja assistentilla on omat projektinsa, minkä lisäksi koko henkilökunta, etenkin korvaamattomat kreikkalaiset toimistotyöntekijät, auttaa suomalaisia tutkijoita käytännön asioissa, kuten tutkimusluvissa. Kansainvälisen kollegaverkoston kautta käsitykseni Kreikassa tehtävästä arkeologisesta ja muusta antiikkiin liittyvästä tutkimuksesta on syventynyt, mikä tietenkin laajentaa myös oman tutkimuksen perspektiivejä.
Saara Kauppinen Olympieionissa. (Kuva: Joonas Vanhala.)

Instituutin yhteistyö muiden pohjoismaalaisten instituuttien (Ruotsi, Tanska, Norja) kanssa on tiivistä ja luontevaa esimerkiksi yhdessä hallinnoidun Pohjoismaisen kirjaston kautta. Oli kiinnostavaa seurata alamme julkaisutilannetta ja osallistua kirjaston kokoelmien kartuttamiseen hankintakomitean jäsenenä.
Assistentin tehtäviin kuuluu myös CIMO-harjoittelun koordinointi ja harjoittelijoiden perehdytys. Opiskelijoiden kautta kosketus suomalaiseen yliopistomaailmaan säilyi luontevasti, ja uskomattoman taitavien ja perehtyneiden harjoittelijoidemme luotsaaminen opetti myös “ohjaajaa”. Kuten harjoittelijat, myös assistentti osallistuu tapahtumien, esimerkiksi luentojen ja kollokvioiden, järjestelyihin. Vierailuluentojen lisäksi instituutilla järjestettiin mm. tiedeinstituuttien tapaamisia ja tohtorikoulutusseminaareja.
Syksyjeni kohokohta oli 4-5 viikon mittainen opiskelijakurssi, jonka suunnitteluun ja järjestelyyn meni luontevasti assistentin muuten hiljaisempi kesäkausi. Neljän vuoden aikana pääsin perehdyttämään suomalaisia yliopisto-opiskelijoita antiikintutkimuksen perusteisiin, opastamaan heitä arkeologisilla alueilla eri puolilla Kreikkaa, ja luennoimaan ja keskustelemaan Kreikan historian vaiheista. Pääsin myös kertomaan instituutin toiminnasta koululaisryhmille ja muille kiinnostuneille, esitelmöimään Kreikasta ja epigrafiikasta, ja järjestämään paitsi tieteellisiä tapahtumia, välillä myös näyttelyjä ja konsertteja. Samalla sain tavata ihmisiä sattumalta instituutille osuneista turisteista runoilijoihin, rajavirkailijoihin ja Kreikassa toimiviin diplomaatteihin. Erilaisten ihmisten tapaaminen olikin pestin ehdottomia etuja ja iloja.
Ateenassa viettämämme neljän vuoden aikana meillä kävi paljon vieraita Suomesta. Matkalla lentokentältä kaupunkiin moni huomasi tyhjinä törröttävät mainostaulujättiläiset. Niiden käyttö oli kielletty, siitä tyhjyys, mutta tulijoille ne näyttäytyivät laman masentaman maan lohduttomina symboleina. Ateenalainen arkielämä kuitenkin kumosi monta vierailijoiden ennakkokäsitystä. Hyvin usein ihmeteltiin, miten eloisa kaupunki on. Miten tarvernoissa ja kahviloissa riittää väkeä, kadut ovat täynnä ihmisiä ja takseja. On värikästä, iloistakin. Tämä on mielestäni kreikkalaisten elämän vahvuuksia: usein tavernapöydässä kyllä puhutaan kriisistä, mutta se tehdään yhdessä. Kokoonnutaan, syödään, paasataan, mutta myös iloitaan siitä, mitä on. En tiedä, huomaavatko kreikkalaiset tätä pystypäisyyttään aina itsekään, mutta se on piirre, jota yhdeksänkymmentäluvun lama-Suomessa aikuiseksi kasvaneena kunnioitan.
Graffiti Eksarhiassa. (Kuva: Saara Kauppinen.)
Neljän vuoden aikana seurasin myös, miten shokki ja äärimmäinen pettymys purkautui hiljalleen toiminnaksi. Yhteiskeittiöissä tarjottiin köyhimmille ruokaa, moni antoi vähästäänkin apua tarvitseville. Solidaarisuus toistui sekä seinäteksteissä, puheissa että arjessa – eikä suinkaan ummehtuneelle menneisyydelle vinoilevana terminä, vaan voimavarana. Nuoret perustivat kollektiiveja ja osuuskuntakahviloita, polkupyöräkauppoja, käsityöpuoteja. Kotikaupunginosani Koukaki näytti vuoden 2011 alussa olevan kuihtumassa hiljaisuuteen, mutta kun 2014 lopussa muutimme pois, alueelle oli noussut loputtomasti uusia pienyrityksiä, ja minulle rakkaasta Olympiou-kadusta oli tullut suorastaan muodikas uusien kuppiloiden, kahviloiden ja ruokaravintoloiden keskittymä.
Kaikilla ei silti edelleenkään mene hyvin tai edes paremmin, päin vastoin, ja monella on ikävä kyllä kaikki aihe pessimismiin. Itse näin läheltä akateemisen maailman vaikeudet. Moni tutkijakollegani jäi työttömäksi, yliopistojen palkkoja leikattiin tuntuvasti, palkanmaksua sai odottaa. Joskus kävi niinkin, että tuttava sai viran, mutta ei käytännössä voinut aloittaa työskentelyä, sillä yliopisto ei tiennyt koska voisi maksaa palkkaa. Lakot sekoittivat niin opettajien kuin opiskelijoiden arkea ja söivät välillä kokonaisia lukukausia. Monet ulkomailla väitelleet lahjakkaat tutkijat jäivät ja jäävät kokonaan vaille työtä.
Jos töitä – mitä tahansa – saa, palkka on vaatimaton. Puhutaan 400 euron sukupolvesta. Kun moni kolme-nelikymppinenkin asuu olosuhteiden pakosta vanhempiensa luona, tai kun satunnaiset tulot riittävät juuri ja juuri asunnon maksamiseen, mutta huomisesta ei tiedä, venyy oman elämän aloittaminen: moni lykkää esimerkiksi naimisiinmenoa ja etenkin lastentekoa pakon edessä. Elämä on ikään kuin jäissä, odottamassa jotakin, mitä ei välttämättä koskaan tule.
Ulkomaalaisena ja ulkomailta palkattuna sivustaseuraajana koinkin itseni usein moninkertaisesti etuoikeutetuksi: sain asua Kreikassa ja tehdä mielenkiintoista, innostavaa työtä murehtimatta jatkuvasti omaa toimeentuloani. Samalla sain vuosien ajan seurata paikan päällä tilannetta, joka oli (ja on) humanitäärisestä järkyttävyydestään huolimatta väistämättä myös kiinnostava ajanjakso sekä Kreikan että koko Euroopan kannalta.
Kaikille, eikä vähiten kreikkalaisille itselleen, on tänä päivänä selvää, että kreikkalaisessa systeemissä on suunnattomia ongelmia. Mutta Kreikka tosiaan on niin paljon muutakin. Antiikintutkijaa Kreikan historia tietenkin kiehtoo, sen dramatiikka ja loputtomat käänteet. Kulttuuri korkeakulttuurista vallattujen talojen punk-keikkoihin. Ateenan betonikuutiot ja graffitit, toisiinsa limittyvät kurjuus ja elämänilo. Jalkakäytäville levittyvä elämä, kuppilat ja kaupustelijat. Keskusteleva ilmapiiri, yhteiskunnallisuus, takseissa ja tavernoissa soiva rebetiko. Kvittenihilloa tuova naapuri. Sapfoa, Kavafista ja omia runojaan ulkoa siteeraava viinitilan yli yhdeksänkymppinen isäntä. Sitruspuiden tuoksu, jasmiinit kuusikaistaisen avenuen varsilla, vuorenrinteiden villiyrtit. Auringon punainen pallo hetkellä, jona meri nielee sen kitaansa.
Monille meistä käy niin, että Kreikasta lähtee vain palatakseen taas.
Kirjoitus on aiemmin ilmestynyt Helikonissa 1/2016.