Suomen Ateenan-instituutin blogi julkaisee ohessa professori Paavo Castrénin esitelmän, joka pidettiin Suomen Ateenan-instituutin perustamisen 30-vuotisjuhlatilaisuudessa Tieteiden talossa 1.10.2014. Kirjoitus on julkaistu aiemmin Helikon-lehdessä 2/2014.


Nopeasti edennyt perustamishanke ja ennakkoluulot

Suomen Ateeenan-instituutin perustamishanke 1980-luvun alussa merkitsi heräämistä Ruususen unesta 30 vuotta Rooman instituutin perustamishankkeen toteutumisesta. Tällä välillä Suomesta ei ollut perustettu yhtään ulkomailla toimivaa instituuttia, ja hanke aiheutti siksi poikkeuksellisen paljon keskustelua.

Monissa piireissä oltiin huolestuneita siitä, että uuden instituutin perustaminen merkitsisi Rooman instituutin taloudellisten mahdollisuuksien kaventumista. Tämä käsitys sai virallistakin kantavuutta, kun Rooman-instituutin säätiön hallituksen pitkäaikaisen puheenjohtajan, kansleri Edwin Linkomiehen tytär, kansanedustaja Sinikka Karhuvaara (myöh. Linkomies-Pohjala), joka oli eduskunnan sivistysvaliokunnan jäsen, kertoi Rooman-instituutin valtuuskunnan kokouksessa, että Ateenan instituutille mahdollisesti myönnettävä valtionavustus menisi suoraan pois Rooman instituutin valtionavusta. Tämä oli kuitenkin vain hänen henkilökohtainen käsityksensä.

Hufvudstadsbladetpuolestaan halusi muistuttaa mieliin Amos Andersonin merkitystä Rooman-instituutin perustamisessa ja käytti Ateenan instituuttihankkeesta vähättelevää nimitystä ”sirtaki-institutet”. Nimitys saattoi johtua siitä, että kreikkalainen musiikki oli tullut everstijuntan toiminnan vastustamisen myötä varsin suosituksi Suomessa etenkin ajan radikaalin nuorison piirissä. Epäiltiin ehkä, että joku tuon kauden tunnetuista vasemmistohenkisistä Kreikan ystävistä tulisi instituutin johtoon. Tämä nimittely loppui kuitenkin instituutin toiminnan alettua.
On myös tärkeää muistaa, että Kreikasta oli vasta vuonna 1981 tullut Euroopan Unionin jäsen, ja Suomen jäsenyyshanke oli vielä alkuvaiheissaan. Kreikalle jäsenyys oli ollut hyvin tärkeä todistus siitä, että Eurooppa oli hyväksynyt maan demokratiakehityksen vuonna 1974 tapahtuneen sotilasjuntan kaatumisen jälkeen, ja se antoi mielellään neuvoja Suomelle, miten jäsenyyteen sopisi valmistautua.

                        Zitrou-katu ja Akropolis 1920-luvulla.                         

Instituuttihanketta ajoi erityisesti Helsingin yliopiston rehtori ja myöhempi kansleri Nils Oker-Blom, josta vielä ennen äkillistä kuolemaansa tuli arkkiatri. Hänen Kreikka-innostuksensa johtui ehkä osittain hänen harrastuksestaan kuvanveistosta, jossa hän oli erittäin taitava. Hänen lisäkseen tri Göran Schildtin mielessä oli jo kauan kangastellut jonkinlainen pysyvä kulttuuriyhteistyöelin Kreikan ja Suomen välille. Hän lupasi jopa luovuttaa Leroksella sijaitsevan huvilansa tällaisen yhteistyöelimen käyttöön. Huvilahan koostuu kahdesta rakennuksesta, ja hän kertoi suunnitelleensa, että talosta tulisi kirjailijakoti, jossa yksi suomalainen ja yksi kreikkalainen kirjailija voisi työskennellä samanaikaisesti ja saada vaikutteita toisiltaan. Tästä ajatuksesta hän kuitenkin myöhemmin luopui, kun oli lopullisesti käynyt ilmi, että instituutista tulisi ”tieteellinen”.

Ateenassa toimiva Suomen pääkonsuli Konstantín Lazarákis, jolla oli monikymmenvuotiset kaupalliset suhteet suomalaiseen paperiteollisuuteen, oli jo 1950-luvulta lähtien tukenut stipendein suomalaisten opiskelijoiden Kreikkaa koskevia opintoja ja tutkimusta. Hän oli valmis vakinaistamaan tukensa instituutille annettavaksi vuotuiseksi määrärahaksi, jonka oli tarkoitus kattaa ainakin välttämättömät kiinteistökulut.

Millainen instituutti?


Keväällä 1983 perustetun Suomen Ateenan-instituutin säätiön pääoma tuli pääasiassa yliopistoilta ja kulttuurielämää tukevilta säätiöiltä, joskin myös muutamat liikelaitokset olivat antaneet tukensa. Suomen Ateenan-instituutin piti siis Rooman instituutin mallin mukaısesti olla ”tiedeinstituutti”. Sellaista ulkomaisen oppi- ja tutkimuslaitoksen mallia kuin ”tiedeinstituutti” Kreikan lainsäädäntö ei kuitenkaan tunne. Sen mukaan tällaiselle laitokselle oli olemassa kolme vaihtoehtoa:
– Opetusministeriön alainen pääasiassa Kreikassa asuville ulkomaalaisille tarkoitettu vieraskielinen tai vierasta kulttuuria ja uskontoa edustava meikäläistä peruskoulua ja lukiota vastaava koulu, kuten ranskalainen, saksalainen tai juutalainen koulu. 
– Kulttuuriministeriön kulttuuriosaston alainen kulttuuri-instituutti, jonka tarkoituksena oli tehdä oman maan kulttuuria tunnetuksi Kreikassa. Monilla suurilla valtioilla oli jo tällainen instituutti Kreikassa. Näiden instituuttien toimenkuva keskittyi järjestämään esitelmiä, konsertteja ja näyttelyitä ja ylläpitämään omaa maata esittelevää kirjastoa. Luonnollisesti kulttuuri-instituutti saattaisi myös auttaa suomalaisten taiteilijoiden ja yleensäkin kulttuuriamme edustavien tahojen työskentelyä Kreikassa.
– Kulttuuriministeriön arkeologisen osaston alainen arkeologinen instituutti, joka mahdollistaisi arkeologisten kaivausten suorittamisen ja muun tieteellisen tutkimustyön Kreikassa. Kreikassa niitä kutsuttiin arkeologisiksi kouluiksi, ja niiden tuli olla voittoa tavoittelemattomia yliopistotasoisia oppilaitoksia, joiden opetus- ja tutkimustyö suuntautuisi Kreikan kielen, historian ja arkeologian tutkimukseen. Tällaisen instituutin muutakaan kulttuuritoimintaa ei millään tavalla rajoitettu. Tällaisia instituutteja Kreikassa oli 1980-luvun alussa 12 (nykyään 17). Vanhin niistä oli École Française d’Athènes, joka oli perustettu jo 1846 ja jonka tehtävänä oli edistää yliopistotasoista ranskalaista Kreikan historian, kielen ja antikviteettien tutkimusta Kreikassa. Ranskalaiselle koululle oli myönnetty huomattavia privilegioita mm. verovapauden suhteen. Vaikka seuraava instituutti, Deutsches Archäologisches Institut, aloitti toimintansa vasta vuonna 1874, se ja myöhemminkin perustetut ulkomaiset arkeologiset instituutit saivat nauttia samoja etuja. Erityisen tarpeellisia nämä edut olivat EU:hun kuulumattomalle Suomelle sen jälkeen, kun Kreikka oli liittynyt Unioniin.
Suurlähetystömme, jota tuolloin johti suurlähettiläänä kulttuurihistorian asiantuntija, fil. tri Eva-Christina Mäkeläinen, oli saanut meille väliaikaisen toimiluvan Opetusministeriöltä, mutta pian todettiin, ettei tämä formula täyttäisi säätiön määrittelemää tarkoitusta. Tämä väliaikainen lupa auttoi meitä kuitenkin eräissä byrokraattisissa ongelmissa.
Jäljelle jäi siis vain kaksi mahdollisuutta: joko kulttuuri-instituutti tai arkeologinen instituutti, sillä Göran Schildtin ehdotus kirjailijakoteineen oli epämääräinen eikä sekään sellaisenaan täyttänyt säätiön suunnitelmaa.
Meidän opetusministeriössämme neuvotteluja oli käyty kansliapäällikkö Jaakko Nummisen ja tiede- ja korkeakouluosaston ylijohtaja Markku Linnan kanssa, jotka olivat lupailleet valtion tukea, mikäli instituutti olisi vielä kolmen vuoden kuluttua toiminnassa. Siihen saakka instituutin olisi tultava toimeen säätiön pääomalla, pääkonsuli Lazarakisin tuella ja satunnaisilla lahjoituksilla. Suomen Akatemia sitoutui kuitenkin maksamaan valittavalle johtajalle vanhemman tutkijan palkkaa.

Tyyssija löytyy Ruotsin instituutin läheltä ja kalusto hankitaan Suomesta

Kun minut oli yllättäen valittu instituutin ensimmäiseksi johtajaksi, tein toukokuussa 1984 viikon matkan Ateenaan, jolloin tutustuin tilanteeseen ja suurlähetystömme valmisteluihin. Loppujen lopuksi kaikkein antoisimmaksi tilaisuudeksi osoittautui suurlähettiläs Mäkeläisen järjestämä lounas, jossa oli läsnä Ruotsin instituutin johtaja Robin Hägg kreikkalaisine arkeologipuolisoineen. Olin tutustunut Robin Häggiin jo 1960-luvun alussa, jolloin molemmat osallistuimme oman instituuttimme kurssiin Roomassa. Hägg ymmärsi heti yhteistyön mahdollisuuden ja alkoi houkutella meitä etsimään toimitilaa oman instituuttinsa läheisyydestä Makrigíannin kaupunginosasta välittömästi Akropoliin eteläpuolelta. Ruotsin instituutissa pantiin kaikki pyörät pyörimään, ja vielä tuon samaisen viikon aikana löytyi parin korttelin päästä Ruotsin instituutista hyväkuntoinen huoneisto, joka aluksi sopi oikein hyvin sekä johtajan asunnoksi että instituutin toimitilaksi pienine ”edustustiloineen”. Rakennus oli tyypillinen varakkaan porvarisperheen nelikerroksinen talo, jossa oli isän itselleen ja kolmelle tyttärelleen rakentamat huoneistot. Nuorin tyttäristä oli muuttanut pois ja halusi huoneistoonsa luotettavan vuokralaisen. Teimme alustavan vuokrasopimuksen ja vuokraemäntämme lupasi kesän aikana teettää tarpeellisen pintaremontin. Ruotsin instituutti lupasi auliisti meidän käyttää aluksi omaa kirjastoaan ja kokoustilojaan. Myös heidän puhelintaan saisin käyttää korvausta vastaan. Oman puhelimen ja tehokkaan kirjoituskoneen sain vasta seuraavan vuoden alussa, eikä käsipuhelimia eikä sähköpostia tuolloin vielä ollut. Myöskään luottokortteja ei Kreikassa aluksi yleensä hyväksytty.
Kesän aikana alettiin Suomessa hankkia instituuttiin kalustusta ja ottaa selvää sen kuljetuksesta Kreikkaan. Avotakan, rouva Patricia Seppälän, tri Göran Schildtin ja pääkonsuli Kerkko Keinosen avustuksella astiastot, kodinkoneet ja huonekalut saatiinkin hankituksi, mutta niiden kuljetus viivästyi, ja kun lähdin Ateenaan syyskuun alussa 1984, minulla oli vain kaksi matkalaukkua ja kahden viikon seuramatka vaatimattomine hotelleineen. Tilanteen pitkittyessä myös suurlähettiläs Mäkeläinen salli minua asua residenssissään ollessaan itse virkamatkalla Suomessa. Kun huonekalut sitten saapuivat, syntyi uusi kulttuurien erilaisuudesta johtuva ongelma: pohjoismaiseen tyyliin huonekalut saapuivat osina, jotka huolintaliikkeen miehistä olivat lautakasoja ja naulapusseja. Tällaisia he ammattimiehinä ehdottomasti kieltäytyivät kantamasta kolmanteen kerrokseen. Taivuttelulla ja pienimuotoisella lahjonnalla asia kuitenkin järjestyi. Huonekalujen kokoamiseen en saanut apua muualta kuin lähetystöneuvos Erkki Huittiselta, jonka kanssa ahersimme iltaisin ja viikonloppuisin kuukausikaupalla, ennenkuin kaikki oli koossa. Molemmilla olisi kylläkin ollut muutakin tehtävää.

Keskustelut muiden instituuttien kanssa

Kun keskustelin muiden instituuttien – myös eräiden kulttuuri-instituuttien – johtajien kanssa, he suosittelivat meille arkeologisen instituutin statusta sekä niille kuuluvien privilegoiden että huomattavan suuren toimintavapauden takia.
Suomessa klassillinen arkeologia on kuitenkin jostakin syystä syrjitty, epäluulon alainen ja tavattoman kalliina pidetty tieteenala. Maassammehan ei vieläkään ole yhtään klassillisen arkeologian oppituolia, vaikka professuurin perustamisesta Helsingin yliopiston yhteyteen on keskusteltu 1840-luvulta lähtien.
Vielä marraskuun lopussakaan ei Helsingissä olevan instituutin säätiön hallitus ollut tehnyt instituutin statuksesta lopullista päätöstä. Säätiön asiamiehet vaihtuivat alinomaa, ja vasta Antti Arjavan tultua valituksi asiamieheksi asiat alkoivat sujua joustavasti. Suurlähetystö näytti suosivan lähinnä kulttuuri-instituuttimuotoa, vaikka ei varsinaisesti vastustanut arkeologistakaan vaihtoehtoa, johon sitten lopulta päädyttiin. Henkilökohtainen byrokratia helpottui huomattavasti vasta toimikauteni viimeisenä vuotena, jolloin sain diplomaattipassin suurlähetystömme palkattomana kulttuuriattaseana monien EU:hun kuulumattomien maiden tapaan.

           Instituutin alkuperäinen päärakennus.                

Ateenaan tultuani ryhdyin heti ottamaan yhteyttä muiden arkeologisten instituuttien johtajiin, jotka kaikki lupasivat auliisti apuaan ja tarjosivat jopa konkreettista yhteistyötäkin. Ruotsin instituutin kanssa sovimme tavoittelevamme yhteispohjoismaista kirjastoa, koska Norja ja Tanskakin olivat aloittamassa instituuttiensa perustamisneuvottelut. Kirjastohanke toteutui vuonna 1995. Myös lähellämme sijaitsevan Italian arkeologisen koulun johtaja lupasi kirjastoyhteistyötä ja mahdollisuutta käyttää heidän kokoustilojaan, Saksan arkeologisen instituutin johtaja ehdotti arkeologista yhteistyötä Olympiassa, ja Yhdysvaltojen instituutin johtaja ehdotti sellaista ratkaisua, että jo ennen instituuttimme virallista hyväksymistä opiskelijamme voitaisiin kirjata heidän instituuttinsa jäseniksi jotta he pääsisivät heti työhön käsiksi. 

Erityisen antoisa oli käyntini instituuttien johtajien dekaanin, Brittiläisen koulun johtajan prof. Hector W. Catlingin puheilla. Hän oli aluksi hyvin varautunut, koska muutamat maat olivat pyrkineet perustamaan instituutin kevyin perustein vain saadakseen kaivauslupia ja olivat vasta myöhemmässä vaiheessa törmänneet vaikeuksiin instituutin ylläpidossa. Erään valtion kohdalla oli jopa päädytty instituutin lakkauttamiseen ja uuteen alkuun.
Prof. Catling muuttui keskustelumme aikana huomattavasti myönteisemmäksi ja luetteli minulle muutamia tärkeitä faktoja, jotka minun oli tiedettävä mennessäni esittämään asiaani Kulttuuriministeriön arkeologisen osaston osastopäällikölle.
Instituutilla tulisi olla:
– Ateenassa paikalla oleva tieteellisesti pätevä johtaja;
– Toimitilat ja kirjasto, jota muutkin tutkijat voisivat tarvittaessa käyttää;
– Oma tieteellinen ohjelma;
– Oma julkaisusarja viiden vuoden kuluessa (tässä voitaisiin jonkin verran joustaa).
– Lisäksi tarvittaisiin nykykreikkaa hyvin taitava sihteeri, joka pystyisi hoitamaan viranomaisten kanssa käytävän kirjeenvaihdon.
Olin saanut tietää, että Suomessa useita vuosia opiskellut ja omiakin luentojani kuunnellut kreikatar María Martzoúkou oli palaamassa Kreikkaan. Kysyin häneltä, olisiko hän valmis tulemaan instituutin sihteeriksi, jos onnistuisin taivuttamaan hallituksen hänet pestaamaan. Oma nykykreikan taitoni oli erittäin vajavainen. Muistan, että eräät säätiön hallituksen jäsenet pitivät sihteerin palkkaamista täysin tarpeettomana, koska minä yksinkin riittäisin osoittamaan sen, että Suomella nyt oli tyyssija kulttuurin kehdossa. He eivät tainneet meiltä muuta odottaakaan.
María kuitenkin loppujen lopuksi pestattiin, ja sain Kulttuuriministeriöstä erityisen tunnustuksen siitä, että kirjeenvaihtoa kerrankin käytiin kunnollisella kreikalla. María Martzoúkou toimii vieläkin instituutin ansioituneena toimistonhoitajana. Hän on saanut mainetta ja tunnustusta myös Kalevalan ja muun suomalaisen kirjallisuuden erinomaisena kääntäjänä.

Vihkiäiset toukokuussa 1985 ja toiminta alkaa

Olin ehdottanut, että instituutin vihkiäisiä vietettäisiin pääkonsuli Konstantín Lazarákisin kunniaksi Pyhän Konstantinoksen päivänä 21.5.1985, ja tämä ehdotus oli hyväksytty. Aikataulu alkoi kuitenkin olla tiukka, koska Kulttuuriministeriö edellytti, että meillä jo aikoja sitten ratifioitu kulttuurisopimus pitäisi ennen hakemuksemme hyväksymistä ratifioida myös Kreikan parlamentissa. Lisäksi tuli vielä kaikkia mahdollisia viivytyksiä, niin että suurläh. Mäkeläisen piti lopulta Kreikassa täysin normaaliin tapaan kääntyä kulttuuriministeri Melína Merkoúrin vaikutusvaltaisen veljen Spýros Merkoúriksen puoleen. Tämä toimenpide auttoi, ja saimme toimiluvan vajaat kaksi viikkoa ennen vihkiäispäivää. Arvokas vihkiäisjuhla järjestettiin Ateenan Akatemian juhlasalissa, jota ei aikaisemmin ollut lainattu ulkomaisen instituutin käyttöön.
Oman kauteni tutkimusteemaksi ehdotin Ateenan myöhäisantiikkia, toisin sanoen aikaa vuoden 267 jälkeen, jolloin pohjoisesta tulleet herulit olivat hävittäneet kaupunkia ja pitäneet sitä hallussaan jonkin aikaa. Kaupunki oli kuitenkin osittain jälleenrakennettu ja piti yllä vanhoja traditioita. Toisena rajana olisi vuosi 529, jolloin keisari Justinianus sulki miltei 1000 vuotta toimineen Platonin perustaman Ateenan Akatemian. Tarkoituksenamme oli koota kaikki mahdollinen kirjallinen ja arkeologinen todistusaineisto tältä Ateenan viimeiseltä pakanuuden aikaiselta kaudelta, jolloin kaupunki menetettyään polittisen ja taloudellisen merkityksensä toimi vielä huomattavana sivistyksen kehtona ja korkeatasoisen koulutuksen keskuksena.
Päädyin tähän ehdotukseen siitä syystä, että Henrik Zilliacus, Gunnar Mickwitz, Patrick Bruun ja papyrustutkijat olivat meillä harrastaneet myöhäisantiikin tutkimusta ja Rooman-instituutissa oli parhaillaan meneillään Veikko Litzenin johtama myöhäisantiikin kurssi. Sitä paitsi tiesin, ettei Ateenassa tuolloin myöhäisantiikkiin kohdistunut huomattavaa kiinnostusta.
Ehdotin myös, että saisin heti valita tieteidenvälisen työryhmän, joka työskentelisi koko johtajakauteni ajan valmistellen instituutin julkaisusarjan ensimmäistä julkaisua. Tämä oli ollut myös Rooman-instituutin ensimmäisen tieteellisen johtajan, professori Henrik Zilliacuksen tavoitteena, mutta Roomassa hänen oli ollut pakko melkein joka kevät aloittaa työ aivan uuden työryhmän kanssa. Työryhmääni tuli yksi kirkkoisiin perehtynyt teologi, myöhemmin instituutin johtajanakin toiminut Gunnar af Hällström, kaksi filologia, joista Erkki Sironen keskittyi piirtokirjoituksiin ja sai myöhemmin erittäin vaativia kansainvälisiä julkaisutehtäviä, yksi taidehistorioitsija-arkeologi, Arja Karivieri, nykyään Tukholman yliopiston klassillisen arkeologian professori, sekä yksi naishistoriaan suuntautunut historioitsija, Julia Burman
Seminaarimainen työskentely tällaisessa ryhmässä osoittautui erittäin hedelmälliseksi, ja muutamat sen jäsenistä saivat tutkittavaa loppuiäkseen. Julkaisu nimeltä Post-Herulian Athens. Aspects of Life and Culture in Athens A.D. 267–529 ilmestyi kuitenkin vasta 1994 ja herätti ansaittua huomiota ja laajempaakin kiinnostusta Ateenan myöhäisantiikkiin. Luomamme käsite “Post-Herulian Athens” on nykyään yleisesti käytössä.


Symposiumit alkavat

Olin myös ehdottanut, että instituuttimme, tullakseen tunnetuksi Ateenassa alkaisi järjestää asiantuntijoille tarkoitettuja symposiumeja, joihin kutsuttaisiin sekä suomalaisia että kreikkalaisia osanottajia. Ensimmäinen symposium käsitteli Nils Oker-Blomia ajatellen antiikin lääketiedettä, nimenomaan tiedossamme olevia ihmeparannustapauksia ja tämän tradition jatkuvuutta tietyissä Kreikan vanhoissa lääketieteen jumalan Asklepioksen kulttipaikoissa. Toinen onnistunut symposium käsitteli antiikin tekniikkaa ja kolmas olympiakisojen menneisyyttä ja tulevaisuutta. Itse asiassa aloitimme keskustelun Kreikan hankkeesta vuoden 1996 100-vuotiskisojen saamisesta Ateenaan. Tämä toivehan ei sitten toteutunutkaan, vaan Atlanta ja Coca-Cola perivät voiton.
Lalli ja Paavo Castrén sekä valokuvaaja Heikki Säynevirta.

Lähimpien seuraajieni Jaakko Frösénin, Henrik Liliuksen ja Gunnar af Hällströminaikana instituutille valmistuivat perusteellisesti korjatut toimitilat, tilava asunto johtajalle Koneen säätiön tuella sekä yhteispohjoismainen kirjasto instituuttiemme välittömässä läheisyydessä, saatiin lahjoituksena asuntola, jonka opetusministeriömme restauroi erinomaiseen kuntoon, ja toiminta vakiintui muutenkin, niin ettei suuria huolen aiheita enää liene ainakaan samassa määrin kuin alkuvuosina.

Paavo Castrén