Kääntäminen on aiheena niin tavattoman laaja, että aiheesta tiiviisti ja johdonmukaisesti kirjoittaminen on haastava tehtävä. Blogitekstin voisi kuitenkin odottaa sallivan tietyn epämuodollisuuden ja vapaamman tyylin, eikä tarkoituksenani olekaan tarjota tässä tieteellisesti koherenttia tutkielmaa aiheesta. En ole toistaiseksi tuottanut yhtäkään niin sanotusti ammatillista käännöstä muutamia pienempiä freelancer-toimeksiantoja lukuunottamatta, mutta filosofian maisterina pääaineeni ollessa Kreikan kieli ja kirjallisuus olen ymmärrettävästi päätynyt kääntämään paljon kreikankielisiä tekstejä. Lisäksi olen teini-ikäisestä asti ahminut valtavan määrän maailmankirjallisuutta ja olen tämän harrastuksen parissa päätynyt useaan otteeseen pohtimaan erilaisia käännösratkaisuja. Haluan vielä painottaa, että tässä tekstissä keskityn lähes yksinomaan kirjoitettuun kieleen. Näistä lähtökohdista haluan pohtia hiukan kääntämistä ja jos onnistun tässä tekstissä kääntämään sekalaiset ja usein sekavatkin ajatukseni lukijalle nautinnolliseksi ja ajatuksia herättäväksi tekstiksi, olen kirjoittajana tällä erää tyytyväinen.
Ennen kuin paneudun kääntämiseen ilmiönä ja ennen kaikkea prosessina, on mielenkiintoista ja myös aiheellista kysyä, mitä oikeastaan on kääntäminen. Asiaa tuntematon maallikko tai teknologiseen determinismiin vahvasti uskova insinööri saattaa erehtyä luulemaan kääntämistä yksinkertaiseksi ja kliiniseksi mekaaniseksi suoritukseksi, jossa tekstejä siirretään kieleltä toiselle – yksinkertainen homma, jonka kehittyvä tekoäly korvaa tulevaisuudessa. Maailmassa, jossa kaikki elämän osa-alueet ovat enemmän tai vähemmän sotkeutuneet kapitalistisen koneiston rattaisiin, on varmasti paljon kirjoista ikään kuin kulutustuotteina ”nauttivia” ihmisiä ja nihilistisiä kustantamoita, jotka ajattelevat, ettemme jatkossa tarvitse Pentti Saarikosken, Otto Mannisten ja Paavo Castrénin kaltaisia kääntäjiä ”tuhlaamassa” lukemattomia tunteja Homeroksen suomentamiseksi. Sen sijaan kustantamo voi ajaa kreikankielisen tekstin käännösohjelman läpi, joka tuottaa pätevän käännöksen sekunneissa. Harva humanisti saati kääntäjä tuskin yltää sellaiseen optimismiin, että jaksaisi uskoa tekoälyn pystyvän tuottamaan päteviä käännöksiä esimerkiksi kaunokirjallisuudesta, runoudesta tai filosofiasta. Parhaassa tapauksessa tekoälyn kääntämästä kirjallisuudesta voidaan puhua jonkinlaisena postmodernina nykytaiteena, jonka voi sijoittaa samaan lokeroon niin sanotun hakukonerunouden kanssa. Jokainen tekstejä vähänkin kääntänyt kuitenkin huomaa varsin pian, ettei kääntämisessä ole kyse pelkästään sanojen siirtämistä kielestä toiseen. Työskennellessäni Helsingin yliopiston klassisen filologian apulaisprofessorin Marja Vierroksen tutkimusprojektissa Digital Grammar of Greek Documentary Papyri kävi hyvin nopeasti ilmi, että esimerkiksi klassisen kreikan kohdalla tietokoneavusteiset lingvistiset työkalut ovat vielä toistaiseksi lasten kengissä, mitä tulee erityisesti kielen syntaksiin.
Kieli ole myöskään pelkkää kielioppia vaan jokaiseen luonnolliseen kieleen sisältyy äärimmäisen rikas ja monimerkityksellinen semanttinen ulottuvuus. Toisin sanoen, sanojen takana on inhimillinen kokemisen ja ajattelun sekä erilaisten symbolien maailma. Kääntäjä ja kääntämistä opettava Riitta Oittinen on todennut kääntämisen olevankin oikeastaan uudelleenkirjoittamista uudelle yleisölle, jolla on alkutekstiin nähden eri kieli ja kulttuuri. Filosofisesti ajateltuna voimme mennä vieläkin pidemmälle ja sanoa, ettei kääntäjä ainoastaan uudelleenkirjoita vaan parhaimmillaan myös uudelleenluo sanojen takaisen kokemuksellisen ja ajatuksellisen todellisuuden. Onnistuakseen tässä tehtävässä ei riitä, että kääntäjä hallitsee kääntämänsä kielen vaan hänen täytyy myös osata tuottaa sujuvasti sitä kieltä, jolle hän kääntää. Häneltä pitää löytyä myös riittävästi mielikuvitusta ja luovuutta, mitä tekstin uudelleenkirjoittaminen ja -luominen vaatii.
Filosofi Janne Kurki on huomauttanut kiinnostavasti artikkelissaan Kääntämisen vapaus?, että ”jokaisen kääntäjän täytyy olettaa kieleen redusoitumaton ajattelun horisontti. Tästä huolimatta kääntäjä ’käsittelee’ vain kieltä. Tämä on kääntämisen perustava antagonismi: kielen työläisenä kääntäjä edellyttää kieleen redusoitumattoman (ehkä perusteettoman ja pohjattoman) Arkhimedeen pisteen, josta käsin käännös orientoituu, olipa se mahdollista tai ei”. Voimmekin pohtia, onko tekstin syvin olemus ontologisesti sidoksissa sen kieleen. Käännöstähän voi aina väittää jonkinlaiseksi tulkinnaksi alkuperäisestä tekstistä, mutta etääntyykö käännös väistämättä jostain ideaalista ja romantisoidusta ellei peräti pyhästä alkukielen totuudesta?
Jos hyväksymme kääntämisen kohdalla ajatuksen, että kääntäjä operoi myös kielen takaisen todellisuuden kanssa, on siihen liittyvien tekijöiden pohtiminen aiheellista. Keskityn tässä blogitekstissä vain muutamaan mielenkiintoiseen ulottuvuuteen antiikin Kreikan tekstien kohdalla. Mielestäni kokemuksellisesta näkökulmasta antiikin tekstien kääntäjä ei voi koskaan sivuuttaa niiden vääjäämätöntä historiallista ja ajallista etäisyyttä. Vaikka teoriassa voidaan nykykreikan väittää olevan suoraa kehitystä muinaisesta kreikasta, on muinaiskreikka loppujen lopuksi kuollut kieli eikä kukaan puhu sitä enää äidinkielenään. Olen tosin kuullut tarinoita vähintäänkin omalaatuisista klassisista filologeista, jotka väitetysti ovat pystyneet tuottamaan enemmän tai vähemmän sujuvaa klassista kreikkaa lennosta. Suurimmalle osalle meistä normaaleista kuolevaisista (ainakin vain perustutkinnon suorittaneille) klassisen kreikan lukeminen on paikoin turhauttavan hidasta ja sanakirjat ovat ahkerassa käytössä. Luulen, että vaikka omistaisin koko loppuelämäni klassisen kreikan opiskelemiselle, se ei tästä huolimatta koskaan menettäisi tiettyä salaperäistä ja usein tuskaa aiheuttavaa vierauttaan.
Historiallinen ja kulttuurinen miljöö, jossa antiikin tekstit ovat syntyneet, on myös auttamattomasti kaukaisessa menneisyydessä. Tämän vuoksi antiikin tekstit ovat täynnä kulttuurisia, historiallisia ja yhteiskunnallisia merkityksiä, jotka eivät avaudu nykylukijalle pelkän käännöksen kautta. Lisäksi tähän karkeasti yli tuhatvuotiseen antiikin Kreikan kirjallisuuden historiaan sisältyy aivan valtavan laaja kirjo erilaisia kirjallisuuden lajeja. Vaikka meille onkin säilynyt harmillisesti vain murto-osa antiikin teksteistä, mahtuu niiden joukkoon runoutta, proosaa, tieteellisiä tekstejä, näytelmiä, asiatekstejä ja erilaisia paratekstejä. Jokaisella tyylilajilla on omat tunnuspiirteensä ja nämä tuottavat erilaisia ongelmia ja haasteita kääntäjille. Mikä tahansa teksti voi osoittautua salaperäiseksi labyrintiksi, johon täytyy löytää sopiva lähestymistapansa. Kreikan kielen kohdalla kääntäjä saattaa löytää itsensä ajoittain tuskailemasta pitkään jopa yksittäisten sanojen kanssa, joiden merkityskenttä voi olla suunnattoman laaja ja joiden suomentaminen väistämättä latistaa alkuperäistä merkitystä. Kääntäjän mahdollisuudet ovat rajatut: hän voi antaa kreikankielisen sanan kursiivilla suomen sekaan (vrt. nous ja kalos) tai pidättäytyä mahdollisimman lähellä olevassa suomenkielisessä vastineessa. Kääntäjä joutuu myös kysymään itseltään, kuinka paljon hän viitsii vaivata satunnaista lukijaa sanojen merkityksien selityksillä joko ala- tai loppuviitteessä. Näissäkin on omat ongelmansa: alaviitteet saavat käännöksen näyttämään tutkimuskirjallisuudelta, joka voi vieraannuttaa osan lukijoista, kun taas loppuviitteet voivat turhauttaa toisia, kun he joutuvat menemään edes takaisin leipätekstin ja loppuviitteiden välillä. Kaiken huipuksi sama sana saattaa ilmetä samassa tekstissä siinä määrin eri merkityksessä, ettei jo aiempi käännösratkaisu toimikaan enää. Niin tai näin, joku on aina tyytymätön lopputulokseen.
Seuraavaksi keskityn ainoastaan antiikin draamaan kahdesta syystä: ensinnäkin genre on suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa nyt ajankohtainen, koska suomalainen kustantamo Teos on julkaissut viimeisen kolmen vuoden aikana kaksi vaikuttavaa kokoelmaa suomennettuja näytelmiä – yhden Sofokleelta ja toisen Euripideelta. Toiseksi näytelmien kääntämiseen liittyy useita ongelmia, jotka tarjoavat valaisevia esimerkkejä antiikin tekstien kääntäjän kohtaamista haasteista. Haluan tässä kohtaa painottaa, etten millään muotoa halua väittää olevani näiden suomennosten takana olevien kääntäjien veroinen asiantuntija. Seuraavat huomiot perustuvat ennen kaikkea omiin kokemuksiini, joita olen kohdannut suomentaessani Euripideen Troijan naisia ja Aristofaneen Sammakoita sekä Ritareita.
Antiikin näytelmiä kääntäessä on otettava huomioon, että ennen kaikkea draaman kaaren pitäisi käydä ilmi käännöksestä. Pinnallisella tasolla voimme puhua näytelmän juonesta ja sen ilmenemisestä tekstuaalisessa muodossa. Draaman kaari ei kuitenkaan koostu kokonaisuudessaan pelkästään juonesta, vaan dramaattiset vaikutukset – olivat ne sitten traagisia tai koomisia – näyttelevät tärkeää osaa. Antiikin näytelmien kohdalla voidaan pohditaan usein, millaisin keinoin ja vaikuttimin yleisö saadaan joko kauhistumaan tragedioissa tai nauramaan komedioissa. Näiden vaikuttimien kääntäminen kreikasta suomeksi voi usein osoittautua yllättävän vaikeaksi: tragedioista puhuttaessa voidaan esimerkiksi painottaa sitä, kuinka kreikan kielessä on tavattoman laaja valikoima sanoja tuskan ja surun eri muodoille ja näiden ilmaisuille. Suomentaja voi nopeasti päätyä tilanteeseen, jossa hän on käyttänyt kaikki yleiset suomenkieliset synonyymit näille sanoille ja ilmaisuille. Itse myös karsasta jotenkin sitä, jos näen paperilla suuren määrän sellaisia ilmaisuja kuten oi voi ja aijai. Komediassa tilanne on vielä haastavampi: monesti vitsit pelaavat kielellä ja sen eri merkityksillä, jotka eivät millään järkevällä tavalla käänny toiselle kielelle. Tätä havainnollistamaan voidaan käyttää vaikkapa tilannetta, jossa Fingerporin vitsejä pitäisi kääntää englanniksi. Kääntäjä joutuu usein äärimmäisen vaikean tilanteen eteen: hän voi etsiä lähimmän ”vastaavan”, samalla tasolla toimivan vitsin omasta kohdekielestään, mikä tarkoittaisi merkittävien luovien vapauksien ottamista, mikäli alkuteksti halutaan säilyttää mahdollisimman koskemattomana. Lopputulos voi olla myös vaivaannuttava, jos kääntäjää ei ole siunattu huumorintajulla tai mielikuvituksella. Toinen vaihtoehto on jääräpäisesti ellei jopa fanaattisesti pysyä uskollisena alkukielelle ja kääntää väkisin vitsi suoraan kohdekielelle ja lisätä sen perään selittävä viite. Valitettavasti harva vitsi on hauskaa enää siinä vaiheessa, kun se täytyy selittäjää kuulijalle.
Näytelmien ja niiden dramaattisten efektien kohdalla on myös muistettava kyseessä olevan genre, johon kuuluu performatiivisuus: näytelmät on tarkoitettu näyteltäviksi ja esitettäviksi teksteiksi. Antiikin kontekstissa tähän kuuluivat muun muassa näyttelijöiden käyttämät naamiot, asusteet, lavasteet, kuoro, musiikki ja tietenkin itse näyttelijäsuoritukset. Lienee sanomattakin selvää, että kokemus on täysin erilainen, kun Troijan naisten loppuhuipennuksen – Troijan kaupungin palaessa maan tasalle – pääsee kuulemaan dramaattisen musiikin säestyksellä Hekaben näyttelijän ja kuoron esittämänä, tai kun loistava näyttelijä heittää Ritareissa Makkaranmyyjänä penisvitsejä täydellisellä ajoituksella ja ulosannilla. Itse olen lukijana usein kokenut voimakkaan vieraantumisen tunteen lukiessani antiikin näytelmiä maatessani yksin omalla kotisohvallani. Enkä yritä sanoa, etteikö näytelmäkirjallisuutta tulisi kääntää enkä myöskään halua esittää elitistin tavoin turhan jyrkkiä ja arvottavia kommentteja genren suhteen. Mielestäni draamakirjallisuuden käännökset ovat valitettavan harvoin onnistuneet turhan harvoin uudelleenkirjoittamaan kohdetekstiään tai uudelleenluomaan sen takaista kokemuksellista todellisuutta, joka välittyisi pelkän lukukokemuksen kautta. Suomalaisissa teattereissa meille tarjoutuu harmillisen vähän tilaisuuksia nähdä antiikin draamoja esitettävän näyttämöllä ja tällöinkin monet antiikin teatterin käytännöt ovat vääjäämättömästi kadonneet. Täten jokainen teatteriesitys antiikin draamasta on lopulta uudelleentulkinta näytelmästä. Kaikesta kritiikistä huolimatta on äärimmäisen tärkeää, että näytelmiä suomennetaan, koska taiteen saatavuus edistää sen tasa-arvoistumista: kulttuuri kuuluu kaikille eikä antiikki ole kenenkään etuoikeus.
Antiikin näytelmät ja niiden suomennokset eivät ole suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa juurikaan kohdanneet vastakkainasetteluja. Homeroksen Odysseia on kuitenkin oma lukunsa, josta haluan pikaisesti ottaa esille muutaman huomion, joiden kautta voidaan tarkastella vielä muutamaa mielenkiintoista kääntämiseen liittyvää ilmiötä. Homeroksen eepoksen kohdalla pitkään ”vastakkain” ovat olleet Otto Mannisen ja Pentti Saarikosken täyspitkät suomennokset. Käännöksien vertaileminen voi vaikuttaa näennäisesti lähestulkoon mielettömältä, koska kyseessä on kaksi täysin erilaista käännöstä. Vertailu on kuitenkin kiehtovaa, jos suuntaamme huomiomme suurempiin ratkaisuvalintoihin ja motiiveihin. Mannisen käännös pyrkii olemaan itse tekstilajille uskollisempi eli se seuraa alkuperäistekstin sisältöä sekä runomittaa. Mannisen työ on omassa lajissaan äärimmäisen kunnianhimoinen ja varmasti jokainen filologi tai kielitieteilijä voi löytää käännöksen teknisestä taituruudesta erikoista ja kutkuttavaa mielihyvää. On syytä kuitenkin kysyä, miten tällainen äärimmäisen tekninen käännös avautuu suuremmalle lukijakunnalle. Itse olen muutamaan otteeseen silmäillyt Mannisen käännöstä lähinnä huvikseni. Kaiken rehellisyyden nimissä minun on pakko sanoa, että teksti on lähes lukukelvoton; niin monimutkaista ja vaikeaselkoista suomen kieli nimittäin on tässä käännöksessä. Kreikan ja suomen kielet eroavat toisistaan siinä määrin, että fanaattinen uskollisuus alkukielelle synnyttää suomen kannalta epätyypillisiä ja kömpelöitä rakenteita, jotka voivat jopa vaikuttaa käsittämättömiltä. Filosofi Pauli Pylkkö on armottomasti kirjoittanut, ettei Mannisen suomennoksessa ole kyse enää runoudesta, koska heksametrin matkiminen suomenkielessä sulkee välittömästi pois runouden mahdollisuuden. Hannu Riikonen on puolestaan puolustanut Mannista painottamalla tämän suomennoksen olevan nimenomaan ”uudestiluomus” ja sen ansion piilevän siinä, että ”se onnistuu yhdistämään kreikkalaisen heksametrin suomalaiseen kansanrunouden pohjalta kehiteltyyn sanastoon”.
Millainen on sitten Saarikosken, joka jo eläessään jakoi käännöstöillään vahvasti mielipiteitä, versio Odysseiasta? Tyypilliseen tapaansa Saarikoski otti myös Odysseiaa suomentaessaan erilaisia vapauksia: ensinnäkin hän luopui runomitasta ja käänsi eepoksen suomenkieliseksi proosaksi. Käännös on myös noin neljänneksen Mannisen suomennosta lyhyempi, koska Saarikoski käytti oman käännöksensä pohjana Victor Bérardin lyhennelmää. Itselleni Saarikosken suomennos on erityisen rakas: se on jäänyt elämään mieleeni jännittävänä seikkailukertomuksena aina siitä asti, kun oma äitini luki sen minulle iltasaduksi ollessani lapsi. Mainitsen asian myös siksi, koska klassista filologiaa sivuaineena opiskellut äitini on monet kerrat todennut, että Saarikosken suomennos alkoi elää ja avautua hänelle aivan eri tavalla nimenomaan ääneen luettuna. Mikäli Mannisen voidaan todeta kääntäneen ennen kaikkea tekstiä, haluan esittää kysymyksen, onnistuiko Saarikoski puolestaan kääntämään jotain oleellista tekstin takaisesta kokemuksellisesta todellisuudesta. Vaikka Homeros on historian saatossa saavuttanut länsimaisen kirjallisuuden horjumattoman klassikon aseman, voi olla virkistävää vaihtelua pohtia, millaisissa erilaisissa sosiaalisissa konteksteissa Odysseian runoja on alkujaan esitetty. Onko historian marginaaliin jääneet ne tapaukset, joissa kiertelevät runonlaulajat ovat esittäneet eepoksista pätkiä tarjotakseen yleisölleen pikemminkin hetken viihdettä kuin jotain ylevää korkeakulttuuria? Mieleeni tulee tilanne, jossa kaksi muusikkoystävääni keskustelivat Kalevalasta: ensimmäinen ystäväni, jolla oli tausta klassisessa musiikissa, kertoi pohtineensa vihdoin lukevansa Kalevalan. Yhteinen ystävämme, joka oli soittanut suomalaista kansanmusiikkia pienestä pitäen, totesi tähän veijarimaisesti, ettei Kalevalaa kuulunut lukea vaan kuunnella…
Puhuessamme Homeroksesta voimme palata takaisin käännettävien tekstien ”pyhyyteen” ja ”koskemattomuuteen”. Tutkijat ovat kiistelleet vuosisatoja siitä, onko Homeros Odysseian historiallinen runoilija vaiko yleisemmässä käytössä ollut pseudonyymi useammalle tästä eeppisestä syklistä runoelmia esittäneelle runonlaulajalle. Lisäksi aina Alexandrian kirjastojen filologeista lähtien ovat eri tekstilaitoksien kanssa työskennelleet tahot olleet huolissaan myöhemmistä lisäyksistä eepokseen. Koska Odysseian ei voida edes sanoa olevan yhden ”taiteilijan” taideteos vaan jatkuvan muutoksen alaisena elänyt suullinen perinne, voidaan alkutekstin pyhyys ja koskemattomuus aiheellisesti myös kyseenalaistaa. Sen sijaan Sofokleen ja Euripideen kohdalla voidaan sanoa, että kääntäjä työskentelee historiallisten kirjailijoiden ja taitelijoiden tuotoksien parissa. Pitipä alkuperäistä kreikankielistä tekstiä kuinka pyhänä tahansa, on sanomattakin selvää, että jokaisessa klassisen kreikan tekstin suomennoksessa suomentaja tekee ison joukon erilaisia myönnytyksiä ja uhrauksia: Suomi ja Kreikka kun ovat kovin erilaisia myös kulttuurillisesti. Tällaisten kysymysten pohtiminen saattaa ajaa kääntäjän toimesta haaveilevan ihmisen jo epätoivon partaalle ja esittämään kohtalokkaan kysymyksen: onko edes mitään järkeä suomentaa antiikin Kreikan kirjallisuutta?
Aiemmin mainittu Pylkkö on poleemisesti väittänyt, että suomalaiset ovat kielineen ja kulttuureineen ”ei-eurooppalaisia, jotka on osittain eurooppalaistettu”. Tästä seuraa Pylkön mukaan se, ettei ole olemassa suomalaista filosofiaa, kirjallisuutta tai tiedettä, koska nämä ovat hänen mukaan eurooppalaista kulttuuriperinnettä – väite, jonka kuka tahansa vähääkään ”lännen” ja ”idän” kulttuurien historiallisia vuorovaikutussuhteita tunteva on herkästi valmis kyseenalaistamaan. Kääntämisen suhteen Pylkkö on yhtä lailla pessimistinen. Hän tuntuu näkevän kääntämisen ainoana keinona ymmärtää ja hyväksyä se väistämätön tosiasia, että eurooppalainen kulttuuri on jotain sellaista, jota me suomalaiset emme koskaan voi saavuttaa.
Vaikka Pylkön esittämät väitteet ovat mielestäni vähintäänkin kyseenalaisia, on kuitenkin mielenkiintoista pohtia hänen näkemyksiään suhteessa antiikin Kreikkaan ja sen kirjallisuuteen. Eurooppalaisesta ja vielä laajemmin länsimaisesta kulttuurista puhuttaessa voidaan loputtomasti vääntää kättä, millainen rooli ja merkitys antiikin perinnöllä on ollut ja on yhä. Silti, jos Pylkkö pystyy väittämään suomalaisia ei-eurooppalaisiksi, on mielestäni samaa logiikkaa seuraten olemassa vieläkin pätevämmät perustelut sanoa, ettei kukaan ole enää antiikin kreikkalainen – eivät edes nykykreikkalaiset: niin etäälle olemme loitontuneet tuosta kulttuurista ja sen kielestä. Mikäli haluamme leikitellä argumentin vuoksi Pylkön näkemyksellä, voimme kysyä, pitääkö meidän kääntää antiikin tekstejä ymmärtääksemme sen kulttuurin olevan ikuisesti meidän saavuttamattomissamme?
Kääntäminen voi olla parhaimmillaan ja pahimmillaan sitä harjoittavalle ihmiselle kuin rakkauden kokemus. Keskiverto lukija ei välttämättä kovin usein ymmärrä, millaisen pakkomielteisen suhteen kääntäjä usein kehittää kääntämäänsä tekstiin. Lienee kai mahdollista, että kääntäjä saattaisi suhtautua kääntämäänsä tekstiin steriilisti kuin laboratorion koe-eläimeen. Itse olen usein ihastunut korviani myöten kääntämiini teksteihin sitä syvemmin, mitä syvällisemmin olen oppinut ymmärtämään niiden kielellisiä nyansseja ja monikerroksellisuutta. Hercule Poirot sanoo Agatha Christien dekkarissa Roger Akcroydin murha, että ”totuus, oli se itsessään kuinka ruma tahansa, on aina etsijälleen merkillinen ja kaunis”. Samaa voisi sanoa myös kääntäjän ja käännettävän tekstin välisestä suhteesta. En toki väittäisi mitään tekstiä itsessään ”rumaksi”. Pikemminkin kyse on siitä vääjäämättömästä surusta, jota kääntäjä saattaa helposti tuntea käännöksen valmistuessa: suhde tekstiin on päättynyt ja siitä on erottava. Kääntäjä on luonut syvällisen ja intiimin suhteen tekstiin, mutta alkuperäisen tekstin kauneutta ei voi koskaan välittää täydellisesti käännöksessä. Kääntäjän kokemaa melankoliaa vahvistaa se, jos hän erehtyy ajattelemaan käännöstään, omaa rakastettuaan, satunnaisen vieraan lukijan käsissä. Tuon tuostakin raportoidaan, kuinka lukeminen – erityisesti nuorten keskuudessa – vähenee koko ajan. Myös alati voimistuvassa huomiotaloudessa pitkäjänteisyyttä, keskittymistä ja syventymistä vaativa lukeminen rappeutuu kohti pinnallista silmäilyä. On sydäntä särkevää ajatella, että joku lukisi juuri minun suurella vaivalla kääntämäni tekstin, josta on tullut itselleni niin rakas ja merkillinen, ainoastaan silmäillen kuin jonkin kertakäyttötuotteen ja pahimmassa tapauksessa keskeyttäen lukemisen jokaisen kännykän ilmoituksen kohdalla.
Potentiaalista lukijakuntaa ei silti koskaan tulisi aliarvioida tai syyttää siitä, että sen vaatii helppoa tekstiä. Kun käännämme tekstejä laajalle lukijakunnalle, on meidän tehtävänämme samaan aikaan palvella sekä kääntämäämme tekstiä että lukijakuntaamme. Kyseessä on jatkuva tasapainottelu eikä jonkinlaisen taianomaisen, kaiken ratkaisevan kultaisen keskitien löytäminen ole helppoa. Kääntämisen kohdalla puhutaan kotouttamisesta eli tekstin tekemisestä ymmärrettäväksi kohdeyleisölle ja vieraannuttamisesta eli mahdollisten omituisten ja vieraiden elementtien jättämisestä tarkoituksella epämääräisiksi. Jälleen voidaan kysyä, onko ihanteemme äärimmäisen kotoutettu käännös, jota ei välttämättä edes asiaa tietämättä tunnistaisi käännökseksi, vai onko tämä jo väkivaltaista kolonialismia alkuperäistekstiä ja sen ”pyhyyttä” kohtaan? Edelleen eri tekstien kohdalla voidaan punnita, millä oikeudella kirjallisuushistorijoitsijat ja filologit määrittelevät tietyt tekstit pyhiksi ja koskemattomiksi. Julkaistavaksi tarkoitetun käännöksen kohdalla kysymys lopulta kärjistyy siihen, tuleeko kääntäjän palvella ensisijaisesti lukijaansa vai alkuperäistekstiä? Samoin kuin mikä tahansa luova työ, lentää lopullinen käännöskin ennen pitkään pesästään ja alkaa elää emostaan irrallista elämäänsä.
Tämän kirjoituksen varrella olen jo muutamaan kertaan kiusoitellut lukijaa sillä ajatuksella, kannattaako antiikin tekstejä edes kääntää suomeksi. Jos minulta kysytään, en empisi vastata kysymykseen myöntävästi. Sen sijaan, jos tähän alettaisiin tivata syitä, en varmaan osaisi antaa yksinkertaista vastausta. Filosofiasta koko elämäni ajan kiinnostuneena ihmisenä on minun luontevaa tässäkin kohtaa tukeutua sen tarjoamaan laajempaan näköalaan. Kääntämisen mielekkyydestä puhuttaessa on houkuttelevaa vedota tietynlaiseen metafysiikkaan: kääntäminen on välttämätöntä, koska se rakentaa sekoitusastiaa, jossa inhimillisten kulttuurien on mahdollista sekoittua ja vaikuttaa toisiinsa ajallisten ja paikallisten rajojen yli. Täten kääntäminen ei ole vain mekaaninen suorite vaan prosessi, jossa rakennamme maailmaa ja todellisuutta. Toronton yliopiston antropologian apulaisprofessori Shiho Satsuka on todennut teoksessaan Nature in Translation kääntämisen olevan yhden maailmanluomisprojektin vetämistä mukaan toiseen, missä toisen kulttuurin oppiminen samaan aikaan sekä rakentaa siltoja että ylläpitää erilaisuutta. Mikään käännös ei ole olemassa tyhjiössä vaan se käy aktiivista keskustelua osana laajempaa todellisuutta samalla luoden sitä itse.
Neuvostoliittolaisen elokuvaohjaajan Andrei Tarkovskin Italiassa kuvatussa elokuvassa Nostalgia kaksi sen henkilöhahmoa Andrei ja Eugenia puhuvat runoudesta. Eugenia lukee venäläisen runoilijan kokoelmaa ja Andrei kysyy tältä, lukeeko tämä sitä venäjäksi. Eugenia sanoo lukevansa sitä käännöksenä ja lisää kääntäjän olevan hyvä runoilija. Andrei toteaa tähän, että Eugenian tulisi heittää kirja pois, koska runoutta ei voi kääntää kuten ei myöskään taidetta ylipäätänsä. Myös käännöslyriikkaan erikoistuvan Kustannusliike Parkon perustanut, runoilijana, kulttuurivaikuttajana ja kirjoittajakouluttajana toimiva Tommi Parkko on todennut, että ”runouden kääntäminen on mahdotonta, mutta siksi sitä pitää tehdä”. Samaan johtopäätökseen on päätynyt Janne Kurki todetessaan, että ”kääntäminen on mahdotonta ja silti tai juuri siksi on käännettävä. Antagonismin kautta käännös avaa alkutekstiä ja tutkii sitä. Tässä mielessä kääntäminen on ankaraa tutkimusta”. Jatkakaamme urheina mahdotonta tehtäväämme ja etsikäämme tuota merkillistä ja kaunista totuutta.